Rasismi voi olla suoraa ja äänekästä, mutta myös piilevää ja hiljaista

Vuonna 2012 sain Suomen kansalaisuuden ja ajattelin, että nyt saan vihdoin olla suomalainen. Sitä ennen en oikein tiennyt minkä “maalainen” olen. Kurditaustaisena oman identiteetin löytäminen ei ole ollut helppoa. Vanhempani muistuttivat usein tekemään kovasti töitä ja olemaan uskomatta muiden puheita siitä, olenko riittävä vai en. 

Surullista on, että monelle muullekin nämä lauseet ovat tuttuja vain siksi, etteivät he ole “suomalaisia” Suomessa. Vaikka sain kansalaisuuden, mikään ei oikeastaan muuttunut. Ihmisten käytös minua kohtaan pysyi samana. Oudot katseet, kommentit ja syrjintä jatkuivat. Se on liikaa nuorelle tytölle, joka yrittää löytää itseään ja omaa paikkaansa yhteiskunnassa.

Rasismin kokeminen aiheuttaa minulle edelleen ristiriitaisia tunteita: se naurattaa ja vihastuttaa samaan aikaan. Sitä on tosi vaikea pukea sanoiksi. Tiedän kuitenkin olevani monella tapaa onnekas perheeni ansiosta. Olen päässyt integroitumaan hyvin Suomeen, mutta se, että syntyy Suomessa ei automaattisesti tarkoita sitä, että oppii tai ymmärtää kulttuuria. Oma tarinani ei edes alkanut ns. perinteisestä lapsuudesta vaan vastaanottokeskuksesta. 

Puhun suomea ja koen olevani ainakin jossain määrin suomalainen, mutta ulkonäöstäni ei näy, että olen syntynyt ja kasvanut täällä. Kuulen usein esimerkiksi, kun maahanmuuttajataustaisista puhutaan rumasti, että “en tarkoita sua Helin, sä oot erilainen”. Edelleen mietin, miten toiselle voi sanoa “mun vanhempien verorahoillako te ostitte nää tavarat”. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät näe toisia ihmisinä, vaan kategorisoivat heitä ryhmiin ulkonäön tai uskonnollisten näkemysten perusteella. 

Aina rasismi ei ole suoraa tai äänekästä. Joskus se on hiljaista, piilevää tai vaikeasti tunnistettavaa. Kun lukiossa menin kansliaan ilmoittautumaan pitkän matematiikan kirjoituksiin, minulle annettiin käteen uusi paperi ja kehotettiin valitsemaan lyhyt matematiikka. Kysyin miksi valitsisin lyhyen, kun olen opiskellut pelkästään pitkää matematiikkaa. Vastaukseksi sain, etten todennäköisesti pärjäisi pitkässä. Jäin miettimään tätä pitkäksi aikaa. Olinko oikeasti tyhmä vai mistä tämä oikein tuli? Kysyin ystäviltäni, olivatko he kokeneet samaa ja vastaus oli yksiselitteisesti ei. 

Maailma on muuttunut monella tavalla paremmaksi rasismin vastaisessa työssä, mutta meillä on edelleen paljon tehtävää. Meidän ei pitäisi normalisoida rasistisia puheita, tulivat ne läheisiltämme tai muilta. Olen huomannut, että kun kukaan ulkopuolinen ei kuule, ystävien kesken heitetään helposti todella rasistisia vitsejä. Jos niihin ei puutu, on osa ongelmaa. Siksi kehotan kaikkia keräämään rohkeutta puuttua rasismiin. Turvallisimmat lapsuusmuistoni ovat juuri niistä ystävistä, jotka puuttuivat tilanteisiin, joissa koin rasismia. 

Huomenna 21.3. vietämme YK:n rasisminvastaista päivää, ja haluankin haastaa sinut miettimään, miten voisit itse puuttua rasismiin. Tämä teksti on vain pieni osa tarinastani, sillä 24 vuoden kokemuksia ei voi kiteyttää lyhyeksi tekstiksi. Toivottavasti se herätti sinussa ymmärrystä siitä, miltä rasismin voi tuntua. Rasismi ei ole koskaan hyväksyttävää, ja sen kitkemiseen tarvitaan meitä kaikkia joka päivä.

Kiitos.


Helin Karatag
Hallituksen jäsen, kansainvälisyys

Kuva: Lotta Naumanen